....

Aina välillä sitä havahtuu tunteeseen, kuinka kaikki ei olekkaan niin hyvin kuin antaa toisille olettaa. Valheellinen hymy kasvoilla saa aika monenkin uskomaan että asiat on hyvin, eikä mitään ongelmaa ole. Itse olen erittäin hyvä tässä. Voin pitää tuskaa sisällä vaikka kuinka kauan ilman että sitä kukaan huomaa tai edes epäilee, mutta huonona puolena on sitten se että kun pato murtuu, niin se murtuu kans kunnolla. Eilen harkitsin jo jotain peruuttamatonta, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Ehkä mullakin vielä on järki päässä.

Itse olen alkanut miettimään ihan viime viikkoina vasta kuinka huonosti omat asiat oikeasti ovat. Avopuolisoa ei kiinnosta, sehän on ollut jo selvää kauan aikaa. Vittuillaan vain, eikä millään mitä pyydän ole väliä. En edes tiedä mistä lähtien tämä on ollu tämmöstä, tai sitten en vain jaksa muistaa.

Toisaalta, välillä on taas niitä hyviä päiviä kun oikeasti on edes vähänkin hyvä fiilis. Ne päivät ei valitettavasti paikkaa niitä huonoja päiviä.

Ja kyllä, rakastan avopuolisoani yli kaiken. Jokin on vain vääntänyt tämän suhteen aivan päälaelleen ja pelottaa että ei siihen löydetä ratkaisua. Ulkopuoliset ovat ottaneet oikeudekseen puuttua asioihin ja mielipiteet asiaan on ilmaistu kyllä niin rankalla kädellä että huh huh. mm. että olen siivellä eläjä ja mun pitäisi itse kattoa peiliin ja miettiä missä mättää. Oon miettiny ja oon tullu siihen tulokseen että oon kai vaan niin paska kihlattu että on ihan oikeudenmukaista että tää menee näin. Peliongelmat sun muut on kai minun vika, se että mulle valehdellaan ja jätetään asioita kertomatta, ovat kai nekin minun syytä.

Oon vain niin turta tähän kaikkeen että en yksinkertaisesti edes jaksa enää itkeä. Lapsi tulossa ja kaikkea ja apuakin oon vasta nyt saamassa, en tosin omalta rakkaalta vaan ihan ulkopuoliselta ihmiseltä.
On minussakin omat vikani, mutta oon aina pyrkiny siihen parisuhteessa että toisella ois kaikki hyvin. Näin se näköjään kostautuu kun pistää muiden tarpeet omien edelle.

Minua oikeasti pelottaa että jään tämän lapsen kanssa yksin, vaikka oon ainakin sata kertaa kuullu sen että mua ei yksin jätetä. Miten on kun luottamus on rytinällä tullu alas, voiko toiseen enää luottaa vähään aikaan? ja kun ei edes yritetä mitään tehdä sen luottamuksen takaisin saamiseksi?

Mun ei auta tehä muutaku yrittää skarpata, tämän lapsen takia ja itteni takia. Nyt on minun aika olla rehellinen itelleni. Toivottavasti ensiviikolla kaikki ois vähän paremmin.

....

Mulla loppuu ymmärrys tähän paniikkihäiriöön, koko ajan jotaki uutta oiretta ilmenee ja joka päivä jotaki.. Ei oo taas yhtään normaalia päivää ollu, ilman yhtäkään oiretta.. mää en kestä.. Ei oo kiva laittaa yöllä nukkumaan ku tietää että seuraava päivä menee taas kohtausta peläten.. Paniikkihäiriö mulla todettiin jo kun olin 13 vuotias.. ja joka vuosi vain pahenee.. Oon nyt 24+6 viikolla raskaana ja raskauden alussa mulle jo kerrottiin että raskauden aikana paniikkihäiriö voi pahentua.. Tämä on jotain aivan kamalaa, ku ittestä tuntuu pahalta ja toiset ei ymmärrä..

"Kyllä se siitä" Oiski nii helppoa.

Ja ekan kerran nyt torstaina lääkäri vaivautui stetoskoopilla kuunteleen mun sydäntä, kun mulla on ollu rytmihäiriöitä, eikä niitä oo saatu EKG:llä rekisteröityä, luulin että ois helpottanu omaa oloa ku lääkäri sano että "Nyt tiiät ainaki että et kuvittele näitä häiriöitä ja että ne on oikeasti todellisia", mutta paskat, pahalta tässä tuntuu koko ajan ko joka päivä samaa rataa mennään, eikä kukkaan viitti asiale tehä mittään.

Aika

Aloin tässä miettimään millainen ihminen sitä on ollut muutama vuosi sitten.
Aikuistunutkin vähän ja kasvanut ihmisenä, oppinut virheistä joiden tilalle on tullut uusia ja taas niistä uusista virheistä on opittu.
Meitä on erilaisia ihmisiä, jotkut aikuistuvat varhain tai heidän on pakko tehdä niin, toiset taas eivät aikuistu koskaan.. Tai ainakin välillä tuntuu siltä tiettyjen ihmisten kohdalla..

Lapsuuden ystävät jäävät kun kasvetaan ja tilalle tulee uusia ystäviä ja jossain vaiheessa huomaa olevansa siinä oravanpyörässä, että useimmat ns. uudet ystävät jossain vaiheessa puukottavat selkään tai muuten vain etääntyvät ja he ovat sitten taakse jäänyttä elämää. Aika muuttaa ihmisiä, joko huonompaan tai parempaan.

Ajan myötä joistakin ihmisistä karisee suurin osa lapsellisuudesta pois, joistakin ei koskaan..
Eniten huvittaakin nämä pilvilinnoissa elävät teinit jotka kuvittelevat oikeasti tietävänsä elämästä jotain, paljon pahaa ja hyvääkin nähneenä voin sanoa, he eivät tiedä puoliakaan.

Miss you.

Mulla on ikävä erästä henkilöä.. tuntuu hyvältä, mutta silti jotenki musertavalta.. vaikea hengittää ku toinen ei oo lähellä pitämässä kiinni.. Niin kylmäkin, kun toinen ei oo vieressä. Ikävä on jotenki niin uskomaton tunne.

Jooh..

Miksi parisuhteet on niin vaikeita? Siinäpä hyvä kysymys, johon varmasti jokainen haluaisi vastauksen. Eräskin pariskunta on vuoden aikana eronnut kymmeniä kertoja erinäisistä syistä, mutta palanneet aina yhteen. Syynä yhteen palaamiseen on luultavasti tuttu ja turvallinen lause: "Mutta ko mie rakastan sitä". Mitä jos se ei vain ainoastaan riitä?
Eroamiset on paskoja juttuja, joskus jopa niinkin riitaisia että siitä jää näkyvät jäljet. Toisesta pääsee yli vain ajan kanssa.. Ei sillälailla että kokeillaan vielä uudestaan ja uudestaa JOS vaikka asiat muuttuis.. mutta ku ne ei muutu mihinkään, niin mitä turhia pilata omaa tai toisen filistä/elämää turhalla jaappaamisella?
Ylä- ja alamäet kuuluu asiaan, mutta minun mielestä on jo pikkusen liikaa se että erotaan joka viikko ja palataan takaisin yhteen, sillon kyllä jo häätyy olla jossain vikaa tai sitten ei vain ns. osaa olla yksin.
Itsekkin olen tosiaan ollut samanlainen joskus, mutta ilmeisesti olen kasvanut jonkinverran tuosta ja alkanut ymmärtämään että ei ne asiat aina parane tuolla tyylillä.. Eikä se uudestaan yrittäminen muuta mitään, pahentaa vain tilannetta.. koska jossain vaiheessa vanhat riidat kaivetaan esiin ja niistä syntyy isompi sota. Omille tunteille ei toki voi mitään, mutta jos suhde ei toimi ja toista oikeasti rakastaa, pitää osata päästää irti.

Pilke

En ole taaskaan nukkunut koko yönä. Viime päivinä on tullut mietittyä kaikenlaisia asioita, kuten esimerkiksi sitä kuinka hankala ihminen olen. Vastoinkäymisten kovettamana, tunteita ei saa päästää tähän peliin mukaan. En rehellisesti sanottuna edes tiedä mitä kaikkea voisin tähän kirjoittaa, kaikki kun sattuu tulemaan aina yhtenä ryöppynä ulos, jos sille päälle sattuu. Tällä hetkellä on haikea olo, väsynytkin, mutta uni ei tule. Kai näin pienellä ihmisellä on niin paljon ajatuksia päänsä sisällä että ei ihme että ei kykene nukkumaan. Ajatukset pyörii vain päässä, ei tiedä miten olla, ahdistaakin vähän. Eilen Helsingin juna-aseman vessassa satuin katsomaan peiliin, sieltä mua katto takas punapäinen tyttö, tyhjä katse, huono ryhti.. mutta jotain normaalista poikkeavaa oli tapahtunut. Mun silmissä oli pilke, pilke jota en ollu nähny vuosiin. Kiitos tästä kuuluu eräälle ihmiselle, jonka kanssa vietin mitä parhaimman viikonlopun pitkiin aikoihin. Helsingissä ollessani, mulle tuli tunne että aivan kuin olisin kotona. Oli ihan erinlainen fiiliskin kuin täällä pohjoisessa. Löysinkö sen paikan mitä voin kutsua ns. kodiksi? vai kuvittelenko vain? ja pitääkö sanonta "Home is where your heart is" paikkaansa? entä jos en edes tiedä missä minun sydän on? Vaikeita kysymyksiä joihin pitäisi löytää vastaus. Monimutkaista.